Aloitin uudessa työpaikassa syyskuun alussa. Samalla vaihtui paikkakunta kahdeksi kuukaudeksi.Viikonloput saan onneksi viettää perheen kanssa! Täytyy myöntää, että hiukan rankkaa on ollut asua työviikot yksin, erossa perheestä. Varsinkin alussa, kun tiesin, että sama "järjestely" tulisi jatkumaan yhdeksän viikkoa. Yhdeksän viikkoa on pitkä aika! Nyt mennään jo kuudetta viikkoa, joten kohta on 2/3 takana. Sitten palaan takaisin perus arkirumbaan, joka tuntuu jopa houkuttelevalta vaihtoehdolta. :-) Työstä olen todella hyvilläni, toisella paikkakunnalla asumisesta huolimatta, sillä alallani on vaikea työtilanne ja työn löytyminen omalta paikkakunnalta lähes mahdotonta. Siksi koenkin, että minua on kohdannut pieni lottovoitto. Mies on pyörittänyt arjen lasten kanssa super-hienosti. Ensimmäinen viikko oli hänellekin pienimuotoinen shokki, mutta siitä se sitten lähti sujumaan. Lapsetkin tietävät, että tämä on vain väliaikaista, joskin ikävä tietysti on molemmin puolin.
Koskapa viikonloput ovat ainutta perheen kesken vietettävää aikaa, ollaan tehty kaikkea kivaa ja jätetty turha nurkkien kuuraus ja sotkujen raivaaminen. Siivotaan sitten, kun olen taas kotona. Viikonloppuna käytiin poimimassa suppilovahveroita ja paistamassa makkaraa laavulla. Lapsista on kivaa maata sängyssä kainalossa viltin alla ja höpötellä niitä näitä. Tai makoilla sohvalla lastenelokuvaa katsoen ja popcornia natustaen. Tai piipahtaa läheisellä leikkikentällä kiikkumassa ja kiipeilemässä.
Sattuneesta syystä ompelut ovat jääneet tyystin. Yhdet lapaset sain ommeltua pari viikkoa sitten. Kummipojalle aloin neuloa junasukkia, mutta kipeytynyt ranne esti senkin homman. Mutta kunhan arki palautuu normaalisti, niin eiköhän sitä taas ompeluhommat kutsu.
